Kawazi.Net

Kawasakihenkisten kohtauspaikka
Tänään on Pe Maalis 29, 2024 00:37

Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia




Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 3 viestiä ] 
Kirjoittaja Viesti
ViestiLähetetty: Pe Huhti 14, 2023 11:45 
Poissa
Kynäilijä
Kynäilijä

Liittynyt: Ke Joulu 07, 2005 06:20
Viestit: 1176
Paikkakunta: Vantaa
Joo kyllä. Liki kymmenen vuoden boikotin jälkeen availin "Ilimam´muuta Kawalla"-jaarittelupakettia ja huomasin sieltä kohdan, jossa sivumennen mainittiin Neuvosto-Baltian työmatkani Touho-serkun kanssa ja kuinka siitä saattaisi saada jopa kokonaisen luvun kasaan. Näin 33 vuotta tapahtuneen jälkeen sitä voisi jopa kokeilla. Ehkä pahin heimoperimääni kuuluva pitkävihaisuus, (muut oireethan ovat hidasjärkisyys sekä äkkipikaisuus), lie jo sen verran laantunut, vaan palaavatko retken demonit mieleen, se riski tässä nyt on otettava. Tulevat rivit saattavat aiheuttaa myötäahdistusta, mutta mikäli niin tapahtuu, klikkaa nuolta vasemmalle. Minä sitten jatkan ja muokkailen tätä tähän samaan, muistin ehkä palaillessa, mutta saa toki kommentoida ja vaatia vaikka poistamaan, mikäli katsotte tämän epäasialliseksi jorinaksi. Kokonaisilta kirjoilta olen ajatellut kanssaeläjät säästää, ettei enää enempää miinuksille mentäisi.
Hiukan taustoja, kesällä -88, tekun jälkeen, menin töihin erääseen, sanotaan nyt vaikka agentuuriin joka toi maalauslaitteita maahan. MuKawa työpaikka olikin, kunnes alalla alkoivat laman merkit puskea esiin jo syksyllä -89. Johtoporras kovin mietti uusia ansaintakeinoja ja yhtenä sellaisena nähtiin mahdollinen idänkauppa. Keväällä -90 työpaikallani alkoi pyörimään joku vieras ukko, josta toimitusjohtaja sitten tiesi kertoa, että miehellä oli yli kahdenkymmenen vuoden vankka kokemus idänkaupasta ja tämä olisi perustamassa omaa firmaa. Tiloja hällä ei vielä ollut, mutta olisi näin alkuun meidän riemunamme, ikään kuin jonkinlaisena yhteistyökumppanina.
Alkuun mies aavistuksenomaisessa vauhdikkuudessaan oli jopa hieman viihdyttävä ja ristimme hänet Touho-serkuksi, mutta kevään mittaan viihdearvonsa alkoi laskea. Hän ilmestyi paikalle noin aamuyhdeksältä, tilaili vähintään puolenkymmentä puhelua Neuvostoliittoon ja ilmoitti lähtevänsä tärkeille asioille. Puheluja alkoi tulla takaisin puolenpäivän jälkeen, mutta kukapa niihin osasi mitään vastata. Kolmen korvilla hän sitten suvaitsi saapua, kysellen, oliko tullut puheluita? No olihan niitä ja aina saimme kuulla kuinka hän aivan yksin joutuu näitä itäasioita hoitamaan, keneltäkään ei hellinnyt apuja.
Toukokuussa Touho oli sitten yhtä aurinkoa, oli saanut Neuvosto-Liettuaan isot kaupat. Niinpä sitä mielestään piti juhlistaa kakkukahveilla ja työkaverini Kaj komennettiin läheiseen leipomoon asioimaan. Kajn tiedustellessa, minkälainen kakku piti tuoda, Touho antoi hälle vapaat kädet, ihan mikä vaan. Asiamies palasi retkeltään kinuskikakun kanssa ja Touho sai hirveät pultit, siis hänhän sanoi kyllä mikä vaan, mutta silti kinuskikakku oli vihoviimein valinta. Ei kun vaihtamaan hedelmäkakkuun, se ylhäisyydelle kelpaisi. Vähän meitä proletaareja kummastutti.
Pian tämän jälkeen firmaan saapui erään laitteiston mainosvideo. Sitä koko henkilökunnan voimin kokoonnuttiin kahvitunnilla vahtaamaan. Ihan asiallinen filmi muuten, mutta joku sadisti oli valinnut siihen taustamusiikiksi lambadan. Toimitusjohtaja koneenkäyttäjänä koetti pistää volumea pienemmälle, mutta Touho puolestaan vaati sitä kovemmalle koska hän niin tästä kappaleesta pitää. Viimeistään tuolloin ymmärsin, että nyt ei kulje kyllä ukolla hissi yläkertaan asti.
No, Touhon isot kaupat sitten aiheuttivat sen että minut nakitettiin mukaansa kouluttamaan asiakasta uusien maalauslaitteidensa kanssa. Hän julistautui heti keikan pomomieheksi ja lähtö olisi 8. kesäkuuta perjantaina. No sehän ei käynyt sitten alkuunkaan päinsä, tuo päivä oli totisesti varattu Lappajärvelle Kokko-treffeniin matkaamiseen. Kauhean paljon kuulemma olisi tärkeitä asiota Neuvostomaassa hoideltavana ja kyllä se nyt silloin oli lähdettävä Touhun mielestä. En antanut periksi, en tietenkään, vedoten siihen että tämä menoni oli jo vuosi sitten sovittu. Niinkuin olikin. Monta katkeraa mutinaa äijä piti, mutta niin sitten vain lähtöpäivä muuttui maanantaille 11.6., paluu torstaina 14.6. iltalaivalla. Tiedustellessani, mitä määränpäässämme piti tapahtuman, en saanut yhtäkään selväpäistä vastausta, paikan päällä tilanteen mukaan mentäisiin. Lähtöä edeltävällä viikolla Touho se yritteli kaikenlaista vierittää tehtäväksi reissun suhteen, mutta muistutin tätä, että hänhän se tässä idänkaupan asiantuntijana esiintyy.
No, hyvin varustautuneena Kokko-treffen tuli asianmukaisesti vietettyä ja koskapa sunnuntaina Driveguard vielä hyvän matkaa yli puolenpäivän osoitteli punaista, sai kyytiläiseni Mäksy toimia kuljettajana Ylöjärvelle asti. Sieltä sitten ajelin kämpille Haukilahteen ja kun Touho oli vaatimalla vaatinut yhteydenottoani vielä sunnuntaina, kohtalaisen voipuneena tartuin puhelimeen n. klo 21.40. Touho vastasi "haloo" ja alkoi ensi töikseen sätttimään, miksi niin myöhään soittelin? Kerroin kotiutuneeni aivan äskettäin. Touhon mielestä ei olisi edes tarvinnut soitella, hommat olivat hanskassa, lukuunottamatta passiani ja matkalippuja, matkatoimiston tyyppi toisi ne aamulla Olympiaterminaaliin. Kunhan siellä olisin hyvissä ajoin ennen Georg Otsin lähtöä ja hyvinpukeutuneena, ei missään farmareissa, pikkutakki ja suorat housut oli vähimmäisvaatimus. Krakaakaan unohtamatta.

Maanantai 11.6.1990

Oli muuten sitten aavistuksenomainen liskojen yö ja ajatuskin maanantaipäivän ohjelmasta, matkustus Neuvostoliittoon, suorastaan oksetti. Taksilla Olympiaterminaaliin ja siellä ei vielä tuohon aikaan juuri ketään ollut. Puoli tuntia ennen laivan lähtöä Touho saapui ja kyseli, oliko matkatoimiston ihminen tuonut passini ja matkaliput? No eipä ollut, joten pomotus alkoi ja Touho komensi minut juoksujalkaa Neuvostoliiton suurlähetystön viisumiosastolle huutelemaan, oliko matkatoimiston hahmo vielä jostain syystä siellä. Pukkasi lievän kiireen ja arvatkaapa vaan oliko siellä viidenkymmenen metrin jono, joka ei ollut kaltaistani kyselijää kovin aulis päästämään sisälle, ikään kuin etuilemaan. Kovaäänisesti huutelin tätä asiamiestä, jonottajien toljotellessa, muttei kukaan sellaiseksi tunnustautunut. Siispä taas kohti Olympiaterminaalia jo hieman toiveikkaana, josko tämä lähtö menisikin ketuiksi tämän päivän osalta?
No ei, siellä Touho seisoi lippunippu sekä passini kädessään ja ihmetteli missä olinkaan viivytellyt, matkatoimiston lähetti oli ne tuonut tänne aivan kuin puhe oli ollut. Myöhästymme vielä laivasta vitkutteluni takia. Totesin että siinä se vasta tragedia olisi ollutkin, samalla palauttaen Touhon mieleen, minne hän oli minut komentanut, saaden vastauksesi tuhinaa ja kintaalla viittaamisen. Hyvin tuntui alkavan...
Georg Otsiin noustiin ja Touho antoi määräyksen pysytellä lähellään, kävisimme siinä samalla läpi tulevien päivien agendaa. Hän kaivoi salkustaan nipun papereita ja alkoi niitä lajitella, mumisten jotain outoja huuliltaan. Tilanteen pelasti joku eestiläinen ukko joka osoittautui Touhon vanhaksi tutuksi, Se siitä taktiikkapalaverista, papoilla riitti paljon tarinaa keskenään. Lähdin tutkimaan laivaa ja kun keulasta löytyi baari ja sieltä kylmää Heinekenia, oli yksi sellainen, (ja vain tosiaankin yksi), kovin virvoittava, no sanotaanko sen varttitunnin ajan. Hieman ennen rantautumista etsin Touhon käsiini ja hän määräsi minut laivan kauppaan ostamaan puolenkymmentä kahvipakettia, niillä kuulemma olisi perillä voiteleva vaikutus. Touhon eestiläistutulta vaihdoin sadalla markalla 300 ruplaa, oli kuulemma kohtuukurssi.
Tallinnaan saavuttiin noin neljän tunnin merimatkan jälkeen. Monenlaiset olivat papereiden tarkistukset, mutta valitettavasti meidät hyväksyttiin maahantulijoiksi. Pahus. Satamassa meitä odotteli musta Volga, (ei hirvimalli), kuljettajineen, ja Tallinnan kadut eivät olleet täynnä laulavia ja tanssivia ihmisiä, (kuten "Fakta homma"-tv-sarjan Bruno Kopsus muutamaa vuotta aiemmin kivenkovaan väitti),puhumattakaan että olisi ollut jumalaisen kaunista. Lähinnä kai näky oli neuvostorealistinen.
Toistamiseen, siellä Volgan takapenkillä matkatessamme, Touho otti paperipinkkansa ja alkoi lajittelemaan niitä. Komensi minutkin reunemmalle istumaan, jotta tärkeille papereille riittäisi paremmin tilaa, eikä niitten tarkka järjestys missään tapauksessa sotkeentuisi. Oltiin vähän matkaa jo Tallinnan ulkopuolella kun Touho havahtui paperihommistaan, kiljaisi kuljettajalle "STOI!" ja määräsi tämän kääntymään oikealle jonkin kahvilan pihaan. Teki kuulemma mieli teetä ja pikkuleipiä.
Anniskelu tapahtui sisätiloissa, itse en näistä antimista perustanut. Touho päätti ottaa tilanteen haltuun ja alkoi moittia myyjää. Miksi pitää kauniina kesäpäivänä istua sisällä latkimassa teetä? Miksei ole rakennettu ulos terassia, kuten meillä Suomessa, olisihan se nyt asiaa. Kaksi hyväkuntoista jörrikkää lähipöydästä kääntyi hitaasti meitä kohti ja toinen totesi ymmärrettävästi liki suomenkielellä:
-No miksi piti tänne tulla jos ei kelpaa? Olisitte jääneet sinne hyvään Soomeenne.
Touho piti tuhinaa teekuppinsa ääreltä, hänhän vain toi julki loistavan, vapaasti käytettävissä olevan liikeideansa ja nyt häntä sitten syyttä suotta parjataan paikallisten taholta. Meitä ei tosiaankaan kovin ystävällismielisesti mulkoiltu ja siirryinkin ulkotiloihin Camelille, ennenkuin Touhon suunpieksäntä taas alkaa. Hiukan hävetti jo käytöksettömyytensä.
Touhon teettelyn jälkeen matka jatkui huonotakajousituksellisella Volgalla kohti etelää. Latviassa näkyi oikealta hienoja hiekkarantoja, mutta matkakumppanini väitti vesien olevan täysin uimakelvottomia, kutkaa ja syyhyä sieltä vain saisi. Matkan edetessä päivä kallistui kohti iltaa ja kunhan Touho taas kerran oli paperinsa läpi käynyt, vaivautui hän kertomaan tänään vielä ajettaman paikkaan nimeltä Siauliai, Liettuassa. Kaupunkia ei kuulemma oltu merkitty edes kaikkiin karttoihin, syystä jotta siellä oli kai jonkin sortin armeijatoimintaa. Ja siksipä hän ei nyt sitten kerrokaan paikasta sen enempää.
Suoraa tietä jurnuteltiin Volgalla menemään, kunnes yhtäkkiä kuski jarrutti voimakkaasti ja kääntyi tiukasti vasemmalle, jollekin sivutielle. Nyt, nyt tässä on jotain outoa, on jo melkoisen salainen kaupunki mikäli sinne mennään pitkin tällaista tietä...
No ei sentään, kulkuneuvomme pysähtyi pienen kukkulan juurelle. Muuten melko vaitonaisena pysytellyt kuljettajamme alkoi innolla kertomaan, mihin nyt olikaan päädytty. Nk. Ristikukkulalle, jonne oli jo pidemmän aikaa vakaumuksellisella hartaudella erikokoisia ristejä. Neuvostohallinto oli muutamaan otteeseen jyrännyt ristit maan tasalle, mutta pikkuhiljaa ristit olivat lisääntyneet. Tuolla nimenomaisella hetkellä niitä oli arviolta muutamia kymmeniätuhansia. Kiivettyämme nyppylän laelle, en tuota arviota yhtään epäillyt. Vaikuttava paikka jollain tavalla, antoi jonkinasteisen vaikutelman paikallisten pohjimmaisista mielialoista.
Palattuamme pikitielle, vastaan tuli muutaman muorin ryhmä, kantaen kolmimetristä puuristiä. Ei jäänyt epäselväksi, minne oli taaperruksensa heidät vievä. Paikalliselle Golgatalle, näin aprikoi saföörimme.
Päämääräämme saavuttiin. Jonkinlainen majoituslaitos se oli, mutta ei varsinaisesti vastannut käsitystäni hotellista. Johonkin postimerkin kokoiseen huoneeseen jouduin, onneksi yksin. (Se tästä nyt vielä puuttuisi että joutuisi Touhon kanssa huoneen jakamaan.) Jonkinlainen peti löytyi, vesihana sekä lavuaari. Vessapyttykin oli, kaikki nämä varusteet samassa tilassa. Vessapaperi oli vaaleansinistä, ollen pehmeydeltään jostain voimapaperin sekä lastulevyn väliltä. Sitäpaitsi, Touhon ohjeiden mukaan minulle oli hankittu Riikassa sijaitsevaan hotelli Latviaan voucher kahdeksi seuraavaksi yöksi, ymmärtääkseni se saattoi olla hieman tätä tasokkaampi. Hiljaista toki oli, kaupunki ei vaikuttanut erikoiselta metropolilta. Ja työläisten paratiisissa sentään oltiin. Niin että kai tässä nyt tämä yksi yö menee. Silti, torstai tuntui olevan toivottoman kaukana...

Tiistai 12.6.1990

Aamulla olo ei vieläkään ollut ainakaan liian hyvä, kyllä jo tuolloin pörräämisen seuraamukset tuntuivat pitkään. Mitään aamiaisia ei tämä korkeatasoinen yöpymispaikka tarjonnut. Määränpäämme kyllä, jotain kummallista lihanpaloilla höystettyä maitovanukasta sekä muuta ennenäkemätöntä teen lisäksi. Tehtaanjohtaja oli seuranamme ja Touho muisti muistuttaa, että kaikkea oli syötävä, muuten isännät loukkaantuvat. Joka suupalan jälkeen vatsa tuntui protestoivan.
Kuitenkin, työhömme liittyen, tiedustelin Touhon toimiessa tulkkina, onko tarvittavia sähköä ja säätimien kautta kulkevaa paineilmaa tarjolla.? Johtaja nyökytteli kiivaasti ja lupasi meille vielä laitosmiehen avuksi. Tehtaan puolelle siirryttyämme, siinä kävi kuten olin jo etukäteen arvellut, laitteet olivat siinä samassa puulaatikossa jonka kannen olin taannoin naulannut kiinni. Sorkkarautakin löytyi ja tavarat saatiin ulos.
Maha mourusi ja tiedustelin mukavuuslaitosta. Sellaisen tapaiseen minut ohjattiin ja sen iljettävän saastainen reikä lattiassa, etenkin reijän ympäristö, pakotti kaivamaan esiin matka-apteekistani purkillisen hiilitabletteja. Niitä puoli kourallista kuiviltaan nielaistuna oli ainut ratkaisu tilanteeseen.
Palailin tehtaan puolelle ja laitosmiehen kanssa yhteisen kielen puutteesta huolimatta saatiin laitteistot päivänvaloon. Touho seisoskeli tärkeän näköisenä kuin peräruiskeen antaja ja kehotti jylhän pomomiehen asenteella meitä kiirehtimään, valmista maalausjälkeä piti pian oleman nähtävillä. Muutamia laitteistojen osia piti ripustaman seinille. Se kävikin ilman suurempia ongelmia mutta paineilman kanssa olinkn jo hankalampaa. Sitä varten tuotiin pätkä kellastunutta ja jäykkää kudosletkua sekä pätkä rautalankaa letkukiristimeksi. Jaa-a, mitenkähän tuo on ajateltu liitettäväksi varttituuman ulkokierteiseen liittimeen? Ja vielä suoraan verkkopaineiseen putkistoon? Hohhoijjaa, jotenkin minä tämän niin tiesin jo etukäteen ja siksipä kaivelin haalareitteni taskuja. Sieltä löytyi tarvittavan näköisiä liittimiä pari ja esiteltyäni ne huoltomiehelle, tämän ilme kirkastui. Hän vinkkasi minut mukaansa, ja kun teimme lähtöä, Touho ihmetteli suureen ääneen, minne aioimme livistää, kohta pitäisi alkaa maalaustöihin. Valaisin häntä aikeistamme lähteä liitinten etsintään ja kumma kyllä selitys kelpasi, mutta vain jos palaisimme pian. Ja kunhan verstaantapaisen kaappeja, laatikoita ja erinäisiä muita piiloja oli vartin verran tongittu, oli meillä sekalainen seurakunta varttittuman naarasliittimiä. Letkukiristimiäkin pari, joten joka letkun kanssa ei tarvinnut turvautua rautalankavirityksiin. Paineensäätimiä, puhumattakaan vedenerottimista, ei linjassa ollut. Hanoja sentään, joilla ehkä saisi hieman painetta rajoitettua. Viritysten silmittely vähän hirvitti, mutta vielä oli sähköjäkin vedettävänä. Laitteista ruuvailtiin töpselit irti ja johtojen päitä yhdisteltiin sulakekaappeihin. Osa jatkojohtoihin ja ne vedettiin viereisiin huoneisiin. Eeh, tuota, nykyisessä TUKESissa saatettaisiin harkita joukkoirtisanoutumisia, mikäli joutuisivat vastaavia hyväksymään. (Tulkoon nyt lyhykäisesti ja yrittämättä päteä sen kummemmin, että nämä Touhon tänne myymät laitteistot poikkesivat periaatteeltaan nk. perinteisistä maaliruiskuista, ollen lähinnä pilailuvälineitä ja sekin osaltaan ei ollut omiaan nostattamaan keikan tunnelmaa. Tosin työpaikallani näitä systeemejä jo viran puolesta kehuttiin niin verrattomiksi ettei oltu Iisraelissakaan nähty niin suurta uskoa. Minä en uskonut.)
Mutta jollain tavalla ne tosiaan saatiin viriteltyä toimintakuntoon ja maalit sisään. Ja Touho-show pt. 1. alkoi ensiopastuksen jälkeen. Maalaustiloja oli kaksi, Touho halusi jäädä pisteeseen, jossa oli kaksi naista ja komensi minut toiseen. Siellä ehdin olla n. viisi minuuttia kun jo Touho tuli vaahtoamaan:
-Tule nyt tuonne katsomaan, maalaavatko nuo naiset oikein? Kun se ei siltä näytä.
Menin ja minuutin työtään seurattuani totesin kaiken olevan kunnossa. Touho käski palata toiselle pisteelle, kyllähän tämä nyt näyttää sujuvan. Viiden minuutin päästä näytelmä toistui. Mahdoton tohina, kuin maailmanloppu olisi ollut tulossa. Toisellakin pisteellä olisi hommaa riittänyt, mutta koko iltapäivä meni edestakaisin juoksemiseen ja lopulta käskin Touhon nyt ja tässä päättää kummassako paikassa piti olla? No joo, sujuuhan tämä näköjään taas, tuumi hän ja antoi jalomielisesti luvan palata sinne missä olin ollutkin. Minun ei kuitenkaan tarvinne mainita, mitä tapahtui viiden minuutin kuluttua....
Hetkeksi helpotti kun tehtaanväen työaika loppui. Tehtaanjohtaja kutsui meidät konttoriinsa syömään, mitä ruokailun ohessa puhuttiin ja millä kielellä, jäi epäselväksi. Mutta sitä vartenhan Touho täällä oli, että piti tarinaa yllä. Ruoka ei ollut varsin niin epämääräistä kuin aamulla, mutta runsaalla pullovedellä vaivihkaa huuhtelin muutaman hiilitabletin alas.
Appeen päälle palailtiin vielä työpisteille, mutta mitä ihmettä? Maalauslaitteita ei näkynyt missään! Johtaja arveli ne viedyn johonkin komeroon ja sieltä ne löytivätkin, ja mikä ihan parasta, maalit ja lakat vielä sisässä. Siis pesemättöminä. Eipä auttanut kuin raahata ne takaisin maalauspaikalle, kytkeä ne uudelleen paineilmaverkkoon ja ruveta ajamaan mitä lie raskasbentsiiniä niistä läpi. Tämäpä mukavaa. Laitteiden pesua olin kyllä painottanut, mutta miten lie Touhon tulkkaus mennyt perille. Kysyessäni oikeaa liuotinta, tehtaanjohtaja vastasi sellaistakin löytyvän, mutta sitä ei pesuhommiin liikenisi, oli kuulemma liian kallista. Aikansa tämäkin otti, Touhon hosuessa vieressä. Olisi päästävä majapaikkaan, häntä hieman väsytti. Väsynyt oli tapauksessaan aivan oikea termi, mietiskelin itsekseni kun olin kuullut Porin seudulla sitä käytettävän määrätyntyyppisistä tapauksista.
Mustan Volgan, jonka helposti pohjaavan takajousituksen ylellisyydestä saimme takapenkillä herroiksi matkatessamme nauttia, pitkästyneen tuntuinen kuski vei meidät majapaikkaamme. Olin jo hetken elänyt harhassa, että seuraavaksi yöksi palattaisiin Riikaan, mutta meidän piti vielä aamulla palata tehtaalle. Lämmin oli liettualainen alkuilta ja suihkussakäynti olisi ollut asiaa, vaan eipä sellaista mahdollisuutta ollut. Kainalopyykkiä ja paidanvaihto. Touho oli käskenyt tulla koluamaan ovelleen n. klo 19.30, hänpä pyrkisi järjestämään meille jotain hupia illaksi. Lievällä varauksella lupaukseensa suhtauduin. Kellon lyötyä mainitsemansa lukemat, menin ovelleen. Hän huusi sen olevan auki ja menin peremmälle, aivan normaalia hotellihuonetta vastaavaan asumukseen. Touholla oli, kuinka ollakaan, iänikuinen papereitten plaraaminen meneillään. Niitä aikansa taas siirreltyään eri järjestykseen, havahtui hän kysymään, oliko minulla jotain asiaa? No eipä kummempia, kunhan nyt tulin kun niin määrättiin. Jaa niin, meidänhän piti lähteä katsomaan, miltä tämä kaupunki ja sen keskusta lähemmin tarkasteltuna näyttikään, aprikoi Touho ja alkoi kiskoa puvuntakkia päälleen. Annoin Touhon näin matkanjohtajan ominaisuudessa johdattaa meidät syvemmälle tuohon cityyn ja melkeinpä jo haaveilin yhdestä kylmästä pitkästä,, mutta muuta kylmäävää oli luvassa.
Väkeä oli kyllä liikkeellä, tosin kaikki tuntuivat pitävän huolta vain omista asioistaan, ilmiö tunnettiin neuvostoapatiana. No kun ei millekään mitään voinut. Minkäänlaisia kutsuvia värivaloja ei näkynyt eikä muutakaan ilakointiin viittaavaa. Meitä lähestyi seitsemän miliisin ryhmä. Touho jäi tuijottamaan heitä kuin uskonnollisen herätyksen saaneena todeten:
-Noin monta miliisiä! Niille on pakko mennä vittuilemaan.
No minä olin ei, ei, älä nyt mene sinne, mutta eihän tuota kahjoa mikään pidätellyt. Sinne se paineli miliisilauman keskelle ja suu kävi. Käsilläkin puhuttiin. Pari miliiseistä tapaili jo pistoolikotelonsa läppiä ja omahyväisesti hohotteleva Touho palasi luokseni hyvin kujeilunsa onnistumisesta mielissään:
-Pääsinpäs sanomaan niille. Nyt on hyvä mieli kun sain noille vähän vittuilla.
Minä nyt kuitenkin rajoittuneena hahmona olin sitä mieltä, että maassa maan tavalla ja koetin tiedustella, oliko tuo varsin viisasta ja välttämätöntä? Omalta osaltani en täällä välittänyt kummempiin kahnauksiin joutua. Minä halusin pois koko Neuvostomaasta, mahdollisimman pian!
Touhon mukaan miliisiltä piti aina kysyä, onko paljonkin suurrikollisia ja gangstereita liikkeellä, kun noin suurella joukolla liikuttiin. Pyysin häntä jättämään tämänkaltaiset säkenöivän älykkäät tiedustelunsa niihin kertoihin kun hän liikkuu täällä itsekseen. Touho ei siihen kummemmin kommentoinut, mutta oli kai saanut illan kahjoilukiintiön täyteen ja haukotellen ehdotti majapaikkaan paluuta, koskapa täällä ei kummempia nähtäviä ollut tarjolla.
Sen verran Grand hotel tämä yövyskelypensionaattimme oli, että kruunukorkkista kuplavettä oli aina huoneessa muutama pullo tarjolla, joten rustojen pesu onnistui ja olipahan aamulla jotain mitä latkia, yöt olivat, sanoisinko jotain muuta nuin viileitä. Paikallista hanavettä en edes ajatellut juovani. Kaipa tämäkin yö vielä täss
ä menisi, josko sitten huomenna pääsisi oikeaan hotelliin?

Keskiviikko 13.6.1990

Aamu koitti ja luonnollisesti ilman aamukahvia. Vaikka eipä kai sekään täällä erikoista olisi ollut. Eikä olisi ollut enää edes omasta takaa värkkejä, Touho ne pakettini eilen jakeli tehtaan naisille, muistaen samalla valittaa, miksi en ollut niitä enempää ostanut. Koetin sanoa niitä olleen laivalla hänenkin ostettavakseen, mutta juuri sillä siunaamalla toisen maalarinaisen työssä oli jotain huomauttamista, joten se keskustelu jäi sikseen.
Touhon ovelle piti taas komennettuna ilmestyä lähtövalmiina aamukahdeksalta. Itse hän ei sitä ollut, kovennettua paperinlajittelua oli meneillään. Ja kuskikin tulisi vasta puolen tunnin kuluttua. Ihmeellistä kyllä, olimme hyvissä ajoin ulkona, mutta Volgakin saapui pari minuuttia etuajassa ja lähdettiin kohti tehdasta. Saman tien Touho taas kerran leväytti paperinsa, mutta niiden järjestys muuttui kohta radikaalisti.
Havahduin siihen kun kuski huusi "hoblaa!" ja käänsi autoa rajusti vasemmalle. Se ei kuitenkaan auttanut, tien reunasta liikkeelle lähteneen Ladan etupäähän osui Volgan oikea etulokasuoja melkoisella rysäyksellä ja siinä samalla lensivätTouhon paperit lattialle, parkaisunsa säestyksellä. Kävipäs ikävästi...
Tienposkeen pysähdyttiin käräjöimään törmäystä. Lada-kuski pahoitteli tapahtunutta, oli tulossa sairaalasta katsomasta vaimoaan ja ajatuksissaan lähtenyt liikkeelle, huomaamatta Volgaa. No eipä kummempia, kuskimme kiskoi Volgan lokasuojaa käsin vähän suoremmaksi, harasoota lausuttiin puolin ja toisin ja molempain matka pääsi jatkumaan. Ei siinä paljon vahinkoilmoituksia täytelty saati sitten miliisejä paikalle hälytelty.
Tehtaalle saavuttiin ja epämääräistä aamupalaa näykittiin. Maalareille piti sitten mennä näyttämään laitteiden pesu oikein kädestä pitäen. Kovin ihmettelivät, miksi systeemit olivat olleet kytkettyinä töihin tullessaan, häiriten vanhojen tuttujen ruiskujen käyttöä. Juuri siksihän ne oli varastoon viety. Lievää protestointia oli ilmassa kun taas piti pesuhommia opetella. Elettiin jo yli puoltapäivää kun jonkinlanen yhteisymmärrys vallitsi eri osapuolten kesken ja Volgan keula suunnattiin kohti Riikaa. Matkalla Touho ei oikein ollut oma itsensä, vaikutti jopa suht rauhalliselta ja asiallisehkolta, eikä paperihommiakaan juuri nyt ollut, joten uskaltauduin kysymään suunnitelmistaan tälle iltapäivälle. Ensin poikettaisiin kuulemma RAF-autotehtaalla. No kerrankin jotain kiinnostavahkoa. (Muistelin mailla eräällä naapurikylän kauppiaalla olleen maitokahvin värisen pakettiauton jonka takaovessa oli logo RAF Latvia. Niinpä kaikki puhuivat Alpon Latva-Raffista). Tehtaan pihassa Touho lähetti Volgan kuskeineen matkoihinsa, arvellen meidän saavan kyydin Riikaan autotehtaan omalla tuotteella. Vierailumme kesti vähän toista tuntia, mutta epäselväksi jäi, mitä kauppoja kauppateknikko Touho siellä hieroi? Itseensä autotehtaaseen emme päässeet osittain ajanpuutteen vuoksi tutustumaan, mutta kyyti Riikaan järjestyi. Latva-Raffin pikkubussikyydissä, ( joka muuten tuntui Volgan jälkeen melkein länsiautomaiselta), ja sain kuulla, että meillä olisi vielä illemmalla palaveri Touhon paikallisen asiamiehen Janiksen kanssa hotelli Latviassa. No sehän sopi, olihan se majapaikkani tämän viimeisen yön. Vaan kuinkas sitten kävikään?
Alkoi sen sortin Touho-show pt. 2, ettei pahemmasta väliä. Kun minulla oli kerran kaksi maksettua yötä ko. kohteeseen, yöpyisimme siellä, hän kyllä supliikkimiehenä pystyisi sen käyttämättömän yön hyödyntämään. Taas toisaalta, joku asiakas oli varannut hänelle huoneen puolueen hotellista ja jottei varaaja hälle närkästyisi, (neuvostomaassa sitä tunnuttiin ottavan itseensä kovin herkästi, aiheesta kuin aiheesta) olisi hänen mentävä sinne. Mutta ei kai siinä mitään, mennään eri paikkoihin, ei se olisi ongelma. No, sopi se minullekin. Hetken hiljaisuuden jälkeen Touho valitettavasti oli miettinyt asiat uusiksi ja päättänyt, että menemmekin molemmat sinne puolueen hotelliin, syystä jotta meitä ei tarvitse kuskin noutaa kahdesta eri paikasta. Tätä vastaan jo protestoin, mikä selitys tuo on olevinaan? Kai nyt osaava kuski osaa kahteenkin paikkaan ajaa? Touho valisti minua olevansa retken pomo ja näin nyt tehtäisiin, koska se olisi järkevintä. Huomautin tuon sanan olevan kanssaan melkoisessa alennusmyynnissä, mutta niinhän se oli kuin olisi seinille puhunut. Kysyin vielä paikan tasokkuudesta ja Touho väitti puoluehotellin olevan aivan riittävän hyvä meille ja siksi toiseksi, hotelli Latvia oli talvella kylmä. Ettei vain valintansa olisi kaupungin ylellisin majoitusvaihtoehto, hän oli siellä useasti majaillut. Muistutin elettävän kesäkuuta. Mieli olisi tehnyt sanoa paljon muutakin, mutta vielä aivan karvan verran riitti itsehillintää. Minulla oli tästä Touhon ihmemajoituksesta omat epäilykseni ja joo kyllä, hieman enemmän kuin aavistuksen verran ketutti tuo isäntähenkisyytensä. Päätin siis heittäytyä puhumattomaksi. Touho jatkoi papereittensa lajittelua ja ärsyttävästi hymisi jotain, varmaankin jotain kaihoisaa slaavilaista sävelmää ja sitäkin nuotin vierestä.
Tultiin jonkin kivikolossin kohdalle ja kun oli Latva-Raffista ulos kömmitty, paistoi Touhon ilmeestä suunnaton tyytyväisyys ja enää puuttui Harrison Fordmainen "Ah Venice"-huokaus, joskaan kaupunki ei osunut kohdilleen. Kyytimme poistui, Touho lupasi vielä tänään soitella pari puhelua jotta huomisaamuna päästäisiin kohti Tallinnaa. Vähän mutta asiaa. Kiivettiin sisustukseltaan jollain tavalla mahtipontisen porraskäytävän yläpäähän, missä jalopuisen tiskin takana lyhyt, mutta riskin näköinen lyhytniskainen miespuolinen körmy pomppasi pystyyn ja hyökkäsi Touhoa kättelemään. Kyllä riitti vatkaamista ja kuulumisiakin vaihdettiin. Touho valisti minua kuulemallaan, vakiohuoneensa oli vapaana eikä minunkaan tarvitsisi kadulle jäädä. Näin sitä hän osasi asioita hoidella.
Edeskäypä lähti opastamaan minua, Touhon huone oli matka varrella ja sain evästyksen olla siellä tunnin kuluttua. Ovenraosta ehdin nähdä ruskeat puupaneeliseinät, oma huone oli käytävän päässä vasemmalla. Portimo avasi oven ja osoitti kädellään, herra on hyvä vaan ja käy peremmälle. No, ainakaan eksymisen vaaraa ei ollut, huone muistutti lähinnä siivouskomeroa. Jaaha, tässäpä sitä oli Touhon mainostamaa tasokkuutta kerrassaan. Oli sentään petin lisäksi erillinen suihkukoppi, mutta täällä liikkuessaan kovin vauhdikkaita sekä laajoja kaarroksia tuli välttää. Toisin kuin Grand hotelissa, pullovettä ei ollut tarjolla. Melkoisen masentava murju. Mikäli minulla olisi ollut vähäisinkään aavistus, mistä hotelli Latvia löytyy, olisin marssinut sinne. Vaan kun ei ollut, niin nyt oli vain otettava suihkuriski täällä. Yllättyykö kukaan, jos kerron että lämmintä vettä ei tullut. Ja sekin kylmä vesi mitä suihkusta norui, oli jotenkin niljakkaan tuntuista ja sen huuhteluominaisuudet olivat hyvin olemattomat. En mielelläni kutsuisi tapahtunutta perinpohjaiseksi puhdistautumiseksi. Millään ei kyllä pystynyt niin kauan värjöttelemään suihkuntapaisen alla, että kaikki saippuat olisivat pois huuhtoutuneet. Enkä ole aivan varma, virkistyikökään tuossa toimenpiteessä sen kummemmin. Hohhoijjaa, olipas tasokasta. No, hiukan etuajassa jälleen olin Touhon huoneen ovella koputtelemassa ja tuttu mölähdyksensä neuvoi avaamaan oven. Siellä isäntä ite näytti puolipukeissa tutkivan iänikuista paperinippuaan. Ja minkälaisessa huoneessa? Neliöitä oli varmasti toistasataa. Seinät sekä katto puupaneelia ja nahkaiset huonekalut, näkymä muistutti lähinnä brittikartanon kirjastohuonetta. Makuuhuone näytti olevan erikseen, suljettujen ovien takana. Kysyin, oliko täällä tullut lämmintä vettä suihkusta. Touho myönsi niin käyneen, kuin maailman luonnollisimpana asiana. Pisteliäs huomautukseni siitä, että minullapa ei tullut ja että hotelli Latviassa ehkä olisi saattanut tulla, vaan sitäpä emme saa koskaan tietää, kun organisoinnin mestari oli päässyt vauhtiin, kirvoitti Touhon lievään metelöintiin. Hän oli luvannut toimitusjohtajallemme luvannut minusta näin ensikertalaisena huolehtia ja nyt kun hän oli parhaansa tehnyt, niin ivallisesti kiittämättömänä vaan piikiteltiin. Mitä tuosta nyt jos kylmässä suihkussa kerran näin kesäsydännä joutuu käymään, sopi olla kiitollinen ettei oltu talvella matkassa. Eikä lämpimän veden puute täällä Neuvostoliitossa ole mikään ennenkuulumaton tapaus, se asia minunkin oli hyvä tiedostaa. No kyllä olikin huolehdittu joo, mietin itsekseni, enkä provosoitunut puheistaan, annoin ukon vain vaahdota. Sekin keskeytyi Touhon huomatessa, että Janiksen kanssahan tässä piti lähteä palaveeraamaan. Ensin piti portieerin kanssa vaihtaa rahaa ja saatuaan satosella 350 ruplaa, Touhon mieltä kovin lämmitti se, että olin vaihtanut pari päivää aiemmin huonommalla kurssilla. Oli hän vaan aika poika mitä tuli asioiden hoitamiseen, mutta hiljeni hetkeksi kun huomautin, ettei täällä oikein ollut mitään ostettavaa. Touho ei ollut kuulevinaan ja oli taas lähestulkoon kuin ihminen. Ota nyt sitten tuosta selvää...
Hotelli Latviaan sitten käveltiin, matkaa oli vajaa kilometri. Janis odotteli meitä aulassa ja vaikutti oikealta herrasmieheltä, ainakin jos Touhoon vertasi. Hotelli näytti tosiaankin aivan kelvolliselta ja olisi varmaankin ollut jopa hintansa arvoinen. Touho ei sallinut enempää silmittelyä, ajaisimme hissillä yläkerroksiin syömään ja palaveeraamaan siinä samalla. Ruokajuomaksi ottaisimme shamppanjaa, se oli täällä aivan ylivertaista, kuulemma. Oikeat työkaveritkin olivat sitä pyydelleet tuomaan ja tästä mainittuani Touho arveli sitä täältä tuomisiksi järjestyvän. Pöytä pistettiin koreahkoksi ja ainakin etäisesti lautasella rasvassa lillunut lihanpala muistutti wieninleikettä. Touho oli kovin hyvällä tuulella ja shamppanja tuntui maistuvan. Janis oli enemmälti vesipoikia, mutta kyllä minäkin kuplivaa lipittelin. Touho tilasi toisenkin pullon, mutta pyysi tarjoilijaa olemaan sitä avaamatta, poika veisi sen Suomeen huomenna. Asia järjestyi ja tunkaisin pullon pikkutakin sivutaskuun. Syötyä tuli ja tilattiin lasku. Touhon mielestä minun piti se maksaa, koska olin halunnut tuon tuliaispullon. No eipä se erityisen hintavaa ollut, laskun loppusumma on jotenkin jäänyt mieleen, 98,15 ruplaa, ja ruokakin oli aivan syötävää. Palaverikin tuli samalla pidettyä. Mutta ei tämä ilta jatkunut ollenkaan näin seesteisenä, älkää luulkokaan. Touholla oli kuohuva jo vähän kihahtanut tukkaan ja hän alkoi esitelmöidä kuinka nyt on mukavaa ja kohta muuttuu vielä mukavammaksi, sillä hänpä vie meidät paikalliseen varieteehen. Otamme siellä vähän, tai ehkä enemmänkin samppakaljaa, mutta sellaisella ehdolla, että jos jompi kumpi haluaa lähteä pois tuosta iloittelusta, niin sitte lähdetään yhdessä heti, eikä hanttiin laiteta. Tuo ehdotus vaan minulle sopi ja mielenkiinnolla jäin seuraamaan, minkälaiseen Moulin Rougeen Touho minut vielä johdattaakaan? Jokin hämärähköntuntuinen luola se oli ja henkilökunta vaikutti Touhon tuntevan entuudestaan ja eturivin paikkoja oli tarjolla. Kovaäänisesti hän ainakin tilaili shamppanjaa taas pöytään ja syyksi hän ilmoitti, että kun meillä on ollut niin mukavaa. Jaa-a, olisinpa minäkin sen huomannut. No, kuitenkin juomain saavuttua, Touho otti pitkiä hörppyjä ja silmäili ympärilleen tiuhaan. Lasiinsylkijä en ole koskaan ollut, mutta täällä ei tehnyt mieli olla täysissä sarjoissa, joten hörpyt omalta osalta jäivät suorastaan säälittäviksi. Jonkinlainen can-can-esitys piti seurata, haukotellen sekin. Touho sitävastoin tilaili lisää juotavaa pöytään ja intoili, kuinka pian orkesteri aloittaa ja päästään tanssimaan! Herrasmieshän ei tanssi, joten jätin tämän Ähtärin sankarin lausuman siitä, kuinka tanssiminen on epätoivoisten yksilöiden näennäinen yritys päästä toisen ihmisen lähelle, Touhon yksinoikeudeksi. Samalla jatkaen tylsistymistäni. Vaan olipahan Touho-show pt. 3 sentään alkamassa pikkuhiljaa...
Touholla käsi koukisteli ja pää pyöri. Eikä aikaakaan kun hän jo löysi etsimänsä, hiukan puolihuolimaton nainen soi hälle hymynsä muutaman pöydän päässä ja silloin Touhoa vietiin. Hän etsi tuolin alleen ja suu alkoi käymään. No siitä vaan, sainpahan olla rauhassa sekavilta jutuiltaan. Orkesterikin aloitti ja Touho suunnisti uhrinsa kanssa oitis parketille. Milloin hän ei tanssinrytkeen keskellä kuiskutellut tämän löytönsä korvaan, niin ylikorostetun makeita selkäkeikkanauruja tuntui mieheltämme irtoavan. Parin kappaleen jälkeen hän palasi pöytäämme, joi lasinsa tyhjäksi ja kehuskeli niten mukava naarasihminen oli nyt kohdalleen osunut. Huitoi tarjoilijan paikalle ja tilasi kaksi pulloa shamppanjaa lisää. Yhden tähän pöytään ja toisen uudelle ystävättärelleen. Tarjoutuipa hankkimaan minullekin seuraa, mutta vaikka kuinka poikamies olinkin, en tälle retkelle ollut sillä mielellä ollut lähtenyt, että neuvostomorsein tai mikään muukaan romantiikka olisi kiinnostanut. Touho sitävastoin tyhjensi lasiaan vauhdilla, kuka tietää miten tästä iltansa etenisikään ? Muistutin häntä omasta ehdotuksestaan, eli silloin lähdetään kun toinen haluaa. Joo joo, näinhän se sovittiin, myönteli hän ja vaihtoi pöytää samoin tein. Tanssitettavia Touholla riitti, mutta jokin synkkä mieltymys vei hänet aina uudelleen pullonhaltijan pöytään. Parketilla tuo pariskunta ylsi mitä melkoisimpiin askelkuvioihin, ja se vaati tilaa. Jopa sen verran että jonkinlaista suukopuakin saatiin aikaan ja tanssaaminen keskeytyi. Olihan siinä tönimisessa jotain seurattavaa, muttei siitä mitään vakavaa välikohtausta saatu aikaan. Muutenkin paikassa väki lisääntyi ja meno sen myötä. Touho kävi välillä tankkaamassa ja kehui seuralaistaan mahdottoman mukavaksi. Varoittelin jo, etten enää kauan täällä välittänyt aikaani haaskata. Touhon mukaan nyt ei ollut tuollaisten kokkapuheiden aika, nyt juhlitaan. Seuraavalla tankkauskerralla muistutin häntä sopimuksestamme. Joo joo, näin on sovittu, mutta kun hän on nyt NIIN rakastunut tähän naiseen, jota on vielä aivan pakko lähteä tanssilattialle pyörittämään. Taakseni asettui meluisa ryhmä joka myös tilaili shamppanjaa. Pullonavauksensa onnistui sikäli, että puolet sisällöstä lensi ympäriinsä ja sain siitä minäkin osani. Mukavaltahan se tuntui kun tuo tahmea litku valui niskasta pitkin selkää. Mulkaisuni pöytäseurueen suuntaan ei herättänyt mitään reaktiota kuten ei myöskään pöytään saapuneessa Touhossa se, että varsin selväsanaisesti ilmoitin meidän nyt poistuvan. Joo joo, lähdetään kyllä, mutta ei vielä kun pitää vielä tuota naista tanssittaa, ilmoitti hän ja lähti kiireen vilkkaa latviattaren pöytään. Minulla kiehahti, mutta maltoin odottaa sen aikaa että pariskunta oli päässyt parketille. Marssin heidän väliinsä, tartuin Touhon kravatista, käänsin sen niskan puolelle ja lähdin vetämään äijää ulos. Touho oli kai niin ällikällä lyötynä tilanteen saamasta käänteestä, ettei edes pahemmin pannut hanttiin, käveli vain takaperin perässäni. Kadulla irrotin otteeni ja jopahan Touholla luonto nousi. Mitä peliä tämä tällainen on? Ei matkanjohtajaa näin kohdella, etenkin kun kurpan jallitus oli kriittisessä pisteessä ja kuka tietää vaikka olisi vielä päässyt tekemään temput terävät tuossa myöhemmin, mutta olin tullut sotkemaan tämän show'n. Tästä ei minulle hyvää seuraisi, hän oli sentään paininutkin nuorempana ja en ehtisi tehdä mitään kun hän jo tempaisee minut takavyöstä katuun. Muistutin vain sopimuksestamme ja suhtauduin hyvin pilkallisesti menneisyytensä harrastukseen, tuohon hikisten miesten vääntämiseen. Sitäpaitsi molskin mestarin tasapainossakin oli toivomisen varaa, sikäli horjuvaa oli seisoskelunsa, että minäli tämä alkaisi puolinelsoneineen riehumaan, ehtisin kyllä kiskaista täyden shamppanjapullon taskustani ja iskemään sillä Touhoa päähän. Niin että nyt oli sopiva hetki rauhoittua. Touho ihmetteli miksi häntä sillä päähän löisin, hyvää samppakaljaa, eiköhän vaan avata pullo ja juoda se tässä pois. Kai hänelläkin jotain sanavaltaa sen suhteen oli, koska oli kielitaitonsa avulla sen minulle hankkinut. Toin julki, ettei Touho nyt tarvinnut tippaakaan lisää, vaan lähtisimme kohti majapaikkaamme. Touhopa päättikin sitten heittäytyä hiukka ylimielisen nenäkkääksi ja tiedusteli, mitä katua pitkin meidän piti lähteä, jotta määränpää löytyisi. Kysyin, mitä matkanjohtajuutta se tuo oli olevinaan, mutta tivaamisensa jatkui ja kun ehdotin seuraavaa vasemmalle, oli naurunsa hyvin ivallista ja metsään kuulemma mentäisiin, mikäli minun ohjeillani kuljettaisiin. Sehän on vasta tuo seuraava, enkö minä täällä mihinkään löydä? On se vaan hyvä että hän on mukana, ties mistä Pärnun metsistä löytäisimme itsemme ilman HÄNEN tietämystään. Päätin helpottaa oloaan ja totesin, että huomisen jälkeen meidän ei sitten tarvitse enää koskaan kahdestaan matkailla. En missään tapauksessa tule sellaiseen suostumaan. Touho meni hiljaiseksi ja lähti laahustamaan pitkin sitä jälkimmäistä katua. Hän koetti jotain mumista, mutta en vaivautunut kysymään, sisälsikö jupinansa oikeaa asiaakin. Majapaikassa piti soittaa ovikelloa ja tuttu körmy tuil ylenpalttisen ystävällisenä päästämään meidät sisään. Käytävällä Touho jotenkin kokosi itsensä ja antoi viime komennon, aamulla kello kahdeksan piti ilmoittautumani huoneessaan. Vastasin, että tuun jos tuun,. Olipahan taas iltojen ilta, näin Tarvajärven sanassa sanoen. Siivouskomerossa uni ei ottanut tullakseen. Mietiskelin lähinnä sitä, että kun tunsin muutamankin tyypin, joitten mielestä neuvostomatkailu oli parasta ikinä, mutta oletettavasti eivät olleet sitä Touho matkaseuranaan joutuneet tekemään. Ainut lievä lohtu oli, että tämä olisi viimeinen yö täällä ja tuskinpa Touhon vinkeet nyt enää tästä paljoa pahenisivat. Vaikka en kyllä ihmettelisi sitäkään.

Torstai 14.6.1990

Heräsin jo kuudelta ja suhteellisen pirteänä, olihan tiedossa se päivä kun täältä pois päästään. Vedenpuute hieman vaivasi, muttei niin paljon että hanaveteen sortunut olisin. Pakkailin kaikessa rauhassa kamat valmiiksi ja käsketysti koputtelin Touhon oveen kahdeksalta. Siellä sitä taas papereita plarailtiin ja ensi töikseen Touho valitteli krapulaa. Totesin hänen sen aivan itse toilailujensa lomassa hankkineen. Silti hän oli sitä mieltä, että minun piti lähteä hankkimaan hänelle mineraalivettä. Kysyin mistä ja miten? No tuolta aulahenkilöltä pitäisi mennä kysymään " mineralnajaa", ei pitäisi olla ylivoimaista. Marssin tiskille ja hymyilevä karju otti tuon termin kuultuaan minua käsivarresta kiinni ja talutti ulos kadulle. Toisella puolella katua oli jokin kauppapuodin näköinen paikka jonne oli ainakin 50 ihmisen jono, kadulle asti. Oppaani nyökytteli, sinne sinne nyt vain, sieltä löytyy "mineralnajaa". No, menin jonon jatkoksi, vain huomatakseni, ettei se mihinkään lyhentynyt, semminkin kun väkeä tunki lisää jonon keskelle, jotain outoa posmitusta pitäen. Lienivät kiireisiä, tai sitten siellä oli Flora tarjouksessa. Viiden minuutin jonotuksen jälkeen luovutin, Touho sai puolestani kärsiä janostaan. Menin takaisin luokseen ja kerroin ettei edeskäypällä mitään vettä ollut ja Touho saa puolestani etsiä halvemman juoksupojan jonottamaan kauppaan tai mennä sinne itse. Touho raivostui, kuinka minä saatoin antaa hänen kärsiä janoa, vaikka hän oli kaikkensa tehnyt hyvinvointini edistämiseksi tällä matkalla. Hän oli retken pomo, se minun piti jo vähitellen ymmärtää ja täällä tehdään kuten hän sanoo. Hän tulisi kertomaan toimitusjohtajallemme uppiniskaisuudestani sekä yhteistyöhaluttomuudestani. Neuvoin häntä tekemään tosiaan niin, minullakin saattaisi olla raportoitavaa. Touho hölmistyi ja hiljeni, en kai nyt sentään kaikkea kertoisi? En pitänyt sitä poissuljettuna mahdollisuutena. Touhon oli nyt vain syytä koota itsensä ja huolehtia siitä, että olemme ajoissa Tallinnan satamassa sekä nyt vihdoin painaa mieleensä, että tämä on todellakin viimeinen retkemme kahdestaan. Oli hetken hiljaista ja Touho selaili papereitaan, kai näön vuoksi. Kysyin, milloin kyytimme saapuu? Hieman vältellen Touho vastasi, että yhdeksältä, mutta pitää olla kohta ulkona, syystä jotta meidät noudetaan hotelli Latvian edestä. Jaa ettäkö sieltä? Ja eilen se ei millään käynyt noutopaikasta? Niin, kun hän epähuomiossa...
En jaksanut kuunnella enempää, poistuin hakemaan laukkuni ja astelin ulos kadulle Camelille. On tuo Touho erikoisen raskas veikkonen. Sieltä hän saapui attaseasalkkuineen ja janoaan valitellen lähti taapertamaan kohti hotelli Latviaa. En tietenkään saattanut olla huomauttelematta, että aivan hyvinhän olisin voinut siellä yöpyä tuon siivouskomeron sijaan kun se nyt on näin noutopaikaksikin valikoitunut. Touho mumisi jotain mistä en saanut selvää, pääasiahan oli että viesti oli mennyt perille. Hotellin alakerrassa taisi olla jokin kioski, jossa Touho sai nestetasapainoaan korjailtua. Tuskanpunainen Lada 1200 kurvasi paikalle ja takapenkilleen änkeydyttyämme lähdettiin kohti Tallinnaa. Papereita piti tietenkin tutkia ja levitellä eri pinoihin koko alkumatka. Tallinnan kupeessa oli kuulemma jokin kalustekombinaatti, missä vierailisimme. Sieltä sitten piti soittaa toiseen huonekalutehtaaseen, mutta käynti jälkimmäisessä jäisi nyt väliin, koska retken aikataulua oli jouduttu lyhentämään. Tiedän kyllä, ketä vihjauksella tarkoitettiin, mutta en aiheeseen tarttunut. Sopivan tilaisuuden tullen "naskahuttaasin" takaisin.
Kombinaattiin saavuttiin ja taasen olin neuvotteluissa vain statistina. Touho kysyi asiakkaalta, voiko käyttää puhelinta? Lupa heltisi ja tiedättekö mitä? Se oli Touho-show pt.4:n alku, Touhon todetessa linjan olevan varattu. Neuvonpito jatkui ja sen verran selvisi, että näitä samoja Liettuaan myytyjä pilailuvälineitä oli tännekin tyrkyllä. Piti lähtemämme katsomaan lakkausmestojaan, mutta Touhon piti ensin koettaa rimpauttaa puhelimella. Yhä varattu ja Touhon sähläysvaiheen alku oli käsinkosketeltavaa. Törkyisessä tehdashallissakaan ei pitkään pyöritty, ilmanvaihtonsa ei ollut erikoinen ja sitäpaitsi, Touholla oli kiire puhelimeen toteamaan linjoilla olevan ruuhkaa. Kun lähdön aika koitti ja siirryttiin Ladaan, antoi Touho tilannetiedotusen. Hän yritti saada langanpäähän muuatta johtohahmoa, jonka sihteerin tiesi roikkuvan langoilla ja juoruavan vain päivät pitkät tuttujensa kanssa. Nyt hänen piti vain päästä läpi puheluiden välissä ja haukkua tuo sihteeri pystyyn jatkuvasta langoilla pelaamisesta. Ei, ei nyt mitään tällaista! Georg Otsin lähtöön oli vähän toista tuntia ja satamaan päin oltiin jo sentään matkalla, mutta aina puhelinkopin tai minkä muun tahansa puhelimenkäyttömahdollisuuden nähdessään, Touho vaati pysäyttämään auton ja ryntäsi puhelimeen. Laihoin tuloksin, silti autoon palatessaan hän silmät kiiluen vannoi vielä pääsevänsä läpi ja silloin saa sihteerikkö kuulla kunniansa. Eli juuri kun luulin kaiken pähkähulluutensa nähneeni, nyt ilmeni tämä. Puolenkymmenen soittoyrityspysähdyksen jälkeen oltiin satamassa. Passit ja tiketit tarkistettiin ainakin neljässä eri pisteessä, eli neuvostoihanuudesta poistuminen ei noin vain käynytkään. Laivaan nousua alettiin jo sulkemaan kun Touho taas rynnisti johonkin puhelimeen, samalla vannottaen minua odottamaan häntä. Ja ketut, ajattelin, kun nyt poispääsy on näin lähellä, niin moisen kahjouden takia en tänne jää. Päästyäni laivaan jäin ulkokannelle ja joku koputti olalle, se oli se menomatkan Touhon tuttu, jolta vaihdoin rahaa. Hän kyseli mihin olin Touhon jättänyt ja annoin jonkinlaisen tilannetiedotuksen. Kurkimme satamalaiturille, laivaanpääsy oli jo suljettu ja Touhohan se siellä näytti satamavirkailijoiden kanssa riitelevän. Äkkäsivät pian, ettei kaltaistaan edes neuvostomaassa tarvita, ja osoittivat että laivaan siitä, päitään pyöritellen. Ikävä kyllä Touho huomasi meidät ja tuli kertomaan, ettei ollut onnistunut soittoyrityksissään. Päätti siinä samalla että nyt me kaikki menemme sinne kahvion puolelle istumaan ja hänpä tarjoaa kahvit. Ilmoitin lähteväni laivan baariin ja että Touhon ei sitten ole väliksi siellä naamaansa näyttää. Sai mennä puolestani minne vaan mutta minä en nyt seuraansa todellakaan kaipaa. Rahanvaihtajaa Touhon hölmistynyt ilme tuntui huvittavan. Ja todellakin, matkalaukkuineni marssin keulabaariin, enkä yhtäkkiä muista niin tervetullutta Heinekenin ensipuraisua kuin mitä se oli. (Jaa, no viikkoa aiemmin Lappajärvellä kylläkin, mutta sehän oli tavaratelineellä lämmennyttä Lahden Sinistä.)
Ensimmäinen meni ihan janoon, seuraavista sitä osasi jo vähän nautiskella, samoin kuin Touhottomuudesta. Baariin alkoi kerääntyä väkeä sen verran että tilasta alkoi olla puutetta ja kaksi mukavaa naishenkilöä joutui hätääntymään pöytäseurakseni. Kun he kai kohteliaisuudesta kysyivät matkani tarkoitusta, säästin heidät näiltä tarinoilta joista olette päässeet "nauttimaan". Mutta pöytäseura, hörpityt Heinekenit sekä edessä siintävä Helsingin silhuetti saivat olon tuntumaan taas liki ihmismäiseltä. Einöhän tämä tästä, mutta kai se Touho on vielä kohdattava...
Laivan alkaessa kolinalla kiinnittyä satamaan, lähdin pikkuhiljaa muitten matkustajien mukana siirtyä kohti poistumispaikkaa. Ja vaikka koetin olla huomaamaton, yhytti Touho minut siinä käytävällä tiedustellen, millä konstilla olin aikonut Haukilahteen mennä? Taksilla tietenkin ja niinpä sain kuulla kysymuksen, voitaisiinko siis mennä samalla autolla ja koukata Munkkiniemen kautta? Vaikea sanoa, minkä ihmeen ihmisyyskohtauksen sainkaan ja myönnyin ajatukseen. Taksijonossa ei ollut onnea, Opel Vectra osui kohdallemme. En Heinekeneista huolimatta ollut erikoisella juttutuulella, vaikka Touho koettikin tarinaa viritellä. Olihan meillä mielestään ollut mukavaa, mutta sopiko minulle sellainen, etten työpaikallani aivan kaikkea tapahtunutta ääneen muistelisi? Annoin ymmärtää, etten ehkä aivan kaikkea mutta kaiken tarpeelliseksi katsomani, millä voin varmistaa sen, ettemme enää koskaan lähde kahdestaan Kauklahden keskustaa kauemmas. Touho tyytyi nöyränä tähän ja kuulosti liki anteeksipyytävältä selitellessään, että kun hän on niin kauan tätä idänkauppaa tehnyt, on kai häneenkin juurtunut jonkinlainen pieni neuvostokansalainen ja siksi en ehkä ollut aina kanssaan samalla aallonpituudella. Joo ei, en ollut eikä ollut tavoitteenanikaan sille päästä. Kiitteli kuitenkin kyydistä poisjäädessään.
Nälkä alkoi vaivata ja pyysin kuljettajaa ajamaan Suomenojan Snackyn autokaistalle. Sieltä mukaan makkaraperunat kahdella rasvamakkaralla ja kämpille Haukilahteen pitkään lämpimään suihkuun. Eväät ehtivät hieman jäähtyä, muttei haitannut, hyvällä halulla ne vetelin. Ja Camel siihen päälle kesäöisellä parvekkeella niin johan oli mukava olo ja kelpasi kellistyä oikeaan sänkyyn. Nyt ei tarvinnut unta houkutella.

Perjantai 15.6.1990

Työpaikallani olin aamulla tapani mukaan ensimmäisenä, odottelemassa toimitusjohtajan saapumista. Saavuttuaan odottelin sen verran, että hän ehti istahtaa pöytänsä taakse ja vasta sitten menin raportoimaan. Hän kysyi, miten retki oli mennyt, ja avasin sanaisen arkkuni, eteläpohjalaista uhoakaan unohtamatta. Säästin hänet likaisimmilta yksityiskohdilta, mutta epäselväksi ei jäänyt, että en koskaan, enkä ikinä enkä missään tapauksessa lähde Touhon kanssa kahdestaan yhtään mihinkään, vaikka tässä paikassa ovea näytettäisiin. Vain ja ainoastaan siinä tapauksessa, mikäli joku täysjärkinen tulee kolmanneksi mukaan. Toimitusjohtaja oli jotenkin vaivautunut ja myönsi kyllä, että Touho saattaa joskus olla hieman raskas perässävedettävä, mutta tilannetta on vain siedettävä. Josko nyt koettaisin rauhoittua. Arvelin sen olevan työlästä ja toiveena oli, että Touholla olisi tänään paljon niitä tärkeitä asioita hoideltavanaan, niin ettei häntä täällä pääkallopaikalla näkyisi. Eikä onneksi näkynytkään.
Lähimmille työtovereilleni annoin hieman perusteellisemman selvityksen Touhon pölhöilyistä ja aikamoisen monta "ei oo totta"-kommenttia lasautettiin ilmoille. Päivän mittaan selvisi, että maanantaina olisi keikka Etelä-Pohjanmaalle. Se vain sopi, mikäpä sinne oli Seiskanelosen Taunuksella lähteissä. Neljän jälkeen ajelin Haukilahteen ja koska hiilitablettien syönnin olin jo edellispäivänä lopettanut, siinä kamoja pakkaillessani vatsassa oli tunne, kuin olisin sähkövatkaimen syönyt. No kiva kiva ja niinpä siinä sitten kävi, ettei lähdöstä tullut sen päivän osalta mitään. Mutta tämä tästä retkestä, aivan loppuun asti käsitelty tämä listallani maailman toiseksi hulluin hullu eli Touho ei vielä ole, mutta palataan tähän aiheeseen vielä, ellei nimenomaan kielletä. Toki mitään vastaavaa ei ole odotettavissa, mutta mitään hyvääkään edesottamuksistaan ei seurannut.

Heinäkuussa olin kesälomalla kolme viikkoa. Tuolloin eräänä päivänä Touho oli juoksennellut ympäri työpaikkaani ja kysellyt kaikilta paikallaolijoilta, missä olin? Kesälomalla, oli vastattu useammastakin suusta. No se ei kuulemma ollut käynyt päinsä laisinkaan, huomenna piti olla jo Valko-Venäjällä! Soittakaa sille heti ja käskekää keskeyttää lomansa! Sihteerikkömme oli kai miettinyt, että kuinka kukaan voi olla noin s-nan tollo, ottanut happamimman mahdollisen ilmeensä ja todennut, että mikäli en Haukilahden numerosta vastaa, ei ole sitten mitään tietoa, mistä minua saisi kiinni. Apinan raivolla oli Touho koettanut rimpautella, mutta pahin kiire asian suhteen oli mennyt kai samoin tein ohi, koska enempää en aiheesta kuullut. Siunattu kesäloma...

Syksy 1990 oli hiukka rauhallisempaa, mutta alkuvuodesta 1991 Touholla oli vauhti päällä, nyt lähdettäisiin Liettuaan oikein pariksi viikoksi. Keikka peruuntui, kun sillä suunnalla oli oinein kunnon mellakoita. Toimitusjohtajakin oli sen verran järjissän, että jos Touho halusi sinne yksin mennä, niin siitä vaan, mutta yhtiön palkollisia ei juuri nyt velvoiteta sinne lähtemään. Ja kun työt sitten loppuivat ennen vappua, niin tuo edelliskesän retkeily jäi ainutkertaiseksi. Enkä ole ollut siitä lainkaan pahoillani. Sitä tuskin kukaan ihmettelee. Ettäpä näin.

_________________
Mun kans on sitte heleppo olla,on vain justihin niinku mä sanon. Ja siksi toiseksi, tarvittoopa mun kans ruveta...


Viimeksi muokannut AV päivämäärä Ma Touko 22, 2023 16:09, muokattu yhteensä 49 kertaa

Ylös
 Profiili  
 
ViestiLähetetty: Pe Huhti 14, 2023 20:31 
Poissa
Avatar

Liittynyt: Su Joulu 11, 2005 20:54
Viestit: 89
Paikkakunta: Tuusula
"Minä sitten jatkan ja muokkailen tätä tähän samaan, muistin ehkä palaillessa, mutta saa toki kommentoida ja"

No täällä ainakin odotellaan innolla mielenkiintoista jatkoa. Ilmoittelet vaan koska alkaa olla valmista, niin saa tulostaa kirjan väliin täytemaaksi. On sitten "tieto" yksissä kansissa


Ylös
 Profiili  
 
ViestiLähetetty: Ke Huhti 19, 2023 06:45 
Poissa

Liittynyt: Ke Joulu 07, 2005 15:49
Viestit: 183
Paikkakunta: Kurikka
Tätä en ollut velä kullutkaan. Kiinnostavaa.
Itselle oli myös koko lailla karsea järkytys kyseinen neuvostojen liitto, kun sinne ensi kertaa jouduin töihin lähtemään.

_________________
Z1 - 1972
H1D - 1973
S2 350 - 1972
ZX750E - 1984
ZR 1100 - 1993


Ylös
 Profiili  
 
Näytä viestit ajalta:  Järjestä  
Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 3 viestiä ] 

Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia


Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 10 vierailijaa


Et voi kirjoittaa uusia viestejä
Et voi vastata viestiketjuihin
Et voi muokata omia viestejäsi
Et voi poistaa omia viestejäsi
Et voi lähettää liitetiedostoja.

Etsi tätä:
Hyppää:  
cron
Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com